Korkman arvostelee Suomen jyrkentyvää kriminaalipolitiikkaa. Rangaistusten koventamisen sijaan hänen mielestään pitäisi suosia uusia ja uudenlaisia nuorisorikollisuutta ennaltaehkäiseviä tapoja ja rakenteita.

Oikeusprosesseja pitäisi hänen mielestään nopeuttaa siten, että teon seuraus tulee nuorelle pian.

Rangaistuksen on oltava oikeasuhtainen. Pitkät oikeusprosessit ovat Korkmanin mielestä suurimpia oikeushoitoon liittyviä ongelmia Suomessa, erityisesti lasten ja nuorten kehitystä ajatellen.

ESIMERKIKSI VIROSSA on kehitetty ja käytetty jo kahdeksan vuoden ajan uusia toimintatapoja nuorisorikollisuuden torjumiseksi.

Käyttöön on otettu sekä nuoria tukevia että toisaalta myös velvoittavia seuraamuksia. Vakavimmissa rikostapauksissa myös nuoren vapautta voidaan rajoittaa.

Menettelytapoja vaihdellaan ja sovelletaan tapauskohtaisesti.

– Keskeisiä periaatteita on se, että seurauksen tulee olla nuorelle välitön, eikä tulla vasta esimerkiksi vuoden mittaisen rikosoikeusprosessin jälkeen. Lapsen eli alle 18-vuotiaan laittaminen vankilaan on vihonviimeinen keino.

ETELÄNAAPURIN prosesseissa nuoren rikosasian selvittelyssä ovat mukana myös esimerkiksi psykologi, sosiaalityöntekijä tai jokin muu nuoren tilannetta kokonaisuudessaan arvioiva ammattilainen.

Malli voi sisältää myös sovittelun elementtejä.

– Yhdessä nuoren kanssa syyttäjä ja muut ammattilaiset selvittävät nuoren elin- ja sosiaalista piiriä, senhetkistä elämäntilannetta sekä nuoren ja hänen tekonsa taustatekijöitä. Nuori voi myös itse olla mukana pohtimassa, mikä olisi oikea rikosoikeudellinen seuraus hänelle.

Viron kokemukset ja tulokset vaikuttavat Korkmanin mukaan erittäin lupaavilta, joskin virolaiset painottavat, että tutkimuksellisen pitkäaikaisseurannan ja tulosten kannalta eletään vielä ”early days” -vaihetta.

Rikosoikeudellisen prosessin eri alojen ja vaiheiden toimijat kiittelevät uudehkoa toimintatapaa kuitenkin kokemuspohjaisesti jo nyt.

– Viron mallista on ymmärtääkseni saatu pääasiassa myönteisiä kokemuksia. Esimerkiksi poliisi on yleisesti ottaen antanut siitä hyvää palautetta, Korkman kuvaa.

KORKMANIN TIE nykyisiin töihin ja tehtäviin on ollut pitkä, polveilevakin.

– Lukiossa olin niitä, jotka eivät tienneet, mitä he haluavat alkaa opiskella. Olin kiinnostunut historiasta, mutta opintopolun etsimiseni oli sellaista, jota nykypäivänä halutaan ehkä liikaakin välttää. Psykologia ei käynyt mielessänikään vielä lukiovuosina.

Julia Korkman on oikeuspsykologiassa tutkinut muun muassa muistin lainalaisuuksia. Hänen erityisalaansa on todistajanpsykologia, todistajien kuuleminen ja etenkin lasten kertomusten luotettavuuden arvioiminen epäillyissä rikostapauksissa.

Suuri yleisö muistaa Korkmanin muun muassa Anneli Auerin seksuaalirikoshaaran mukaisten syytteiden oikeuskäsittelystä. Hän toimi Anneli Auerin puolustuksen asiantuntijana purkuhakemuksessa ja syytteiden lopulliseen hylkäämiseen johtaneessa oikeudenkäynnissä keväällä 2026.

Korkmanin vanhemmat ovat niin ikään tuttuja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille.

Julia Korkmanin isä on taloustieteilijä Sixten Korkman ja edesmennyt äiti lastenneuropsykologi Marit Korkman, joka tunnetaan lasten neuropsykologisia kehityshäiriöitä mittaavan, kansainvälisesti uraauurtavan Nepsy-testin kehittäjänä.

OPISKELUAIKAINEN työharjoittelu Tammisaaressa 2000-luvun vaihteen tienoilla oli käänteentekevä kokemus Korkmanille.

Oikeuspsykologiaan suuntautumisen kannalta pienen lapsen epäillyn hyväksikäyttötapauksen tutkiminen oli havahduttava kokemus.

– Siihen aikaan Suomessa ei tunnettu minkäänlaisia ohjeistuksia, suosituksia saati koulutuksia lasten hyväksikäytön tutkimisessa. Kuuluin ensimmäisiin opiskelijavuosikursseihin, joilla oli pääsy sähköisiin arkistoihin ja tietokantoihin. Aloin selvittää mitä siitä aiheesta on kirjoitettu ja tutkittu.

Korkmanille valkeni, että lasten hyväksikäyttöä ja lasten kuulemista rikostutkinnan yhteydessä oli tutkittu etenkin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa suhteellisen paljon.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa oikeuspsykologian menetelmien soveltaminen oli lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikosepäilyissä alkutekijöissään.

Aiheesta oli vastikään kirjoitettu kansainvälinen, konsensustyyppinen tutkimukseen perustuva laaja suositus. Konsensuslausunto ohjeisti kuinka lapsiin kohdistuneita epäiltyjä hyväksikäyttötapauksia kannatti tutkia – mukaan lukien lasten haastattelut.

Ajallisesti tähdet olivat kohdillaan: syksyllä Korkmanin palatessa yliopisto-opintoihinsa oikeuspsykologi Pekka Santtila piti Åbo Akademissa ensimmäisen alansa koulutuksen.

KORKMANIA TYÖLLISTÄÄ sekä Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti (Heuni) että Åbo Akademin juridiikan oppiaine. Heuni on itsenäinen oikeusministeriön yhteydessä toimiva tutkimuslaitos, joka tarjoaa Suomen viranomaisille ja päättäjille niin Suomessa kuin kansainvälisesti tutkimukseen perustuvaa asiantuntijuutta ja tietoa eurooppalaisista kriminaalipolitiikan ilmiöistä ja trendeistä.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä kriminaalipolitiikan kehittäminen on keskeinen osa instituutin työtä.

Heunin asiantuntijat tekevät laajaa yhteistyötä viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Vaikuttamisen ja toimimisen alueita ovat esimerkiksi ihmiskauppa, työperäinen hyväksikäyttö sekä rikosuhrin asema lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa.

Ajankohtaisia teemoja ovat myös nuorisorikollisuuden viimeaikaiset kehityskulut. Euroopassa voimistuvat Korkmanin mukaan rangaistusten koventamista vaativat näkemykset; yksi ajankohtainen ilmentymä siitä on alaikäisille vaadittavat rangaistukset.

Myös Suomessa moni populistisia puheenvuoroja viljelevä poliitikko vaatii nuorisorikollisuuden torjumiseksi entistä kovempia rangaistuksia, jopa vankilatuomioiden ulottamista yhä nuorempiin ikäluokkiin.

ANKARIA RANGAISTUKSIA korostava kriminaalipolitiikan yleistrendi on rantautumassa maailmalta Ruotsiin, jossa hallitus on ajanut rikosoikeudellisen vastuuiän alentamista 15 ikävuodesta siihen, että jopa 13-14 -vuotiaat voitaisiin tuomita vankeusrangaistukseen vakavimmissa rikostapauksissa.

Yksi uudistusta vahvimmin ajaneista on ollut Maltillista kokoomusta edustava viime hallituksen oikeusministeri, juristi Gunnar Strömmer.

Ruotsalaiset kriminologit ja oikeusalan toimijat – mukaan lukien syyttäjät, tuomarit ja poliisit – ovat Korkmanin mukaan olleet yksimielisiä: rikosvastuullisen iän alentaminen ei ratkaise nuorisorikollisuuden monia, syviä ongelmia.

Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, inhimillisyyteen, tutkimukseen ja tietoon vuosikymmeniä nojanneen Ruotsin kovenevaa kriminaalipolitiikkaa voi pitää yllättävänä muutoksena.

Nuorisorikollisuuden aiheuttamat ongelmat ovat toki länsinaapurissa kiistatta vakavat ja seurauksiltaan vaikeat, eikä niitä tule vähätellä saati kiistää.

Populistiset toimijat ja äänet vaativat myös Suomessa kovempaa kriminaalipolitiikkaa ja rikosoikeudellisen vastuuiän alentamista ratkaisuna mutkikkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Korkman muistuttaa, että vankilat ovat myös Suomessa – jo nyt – kaikkein suurimmat psykiatrisen hoidon yksiköt, kun asian ilmaisee poleemisesti.

Julia Korkman.

TUTKIMUSTEN POHJALTA tiedetään psykiatristen ja neuropsykiatristen sairauksien olevan hyvin yleisiä vangeilla: 70-90 prosentin luokkaa mukaan lukien päihdesairaudet.

Valtaosa vangeista sairastaa jotakin merkittävää psykiatrista, neuropsykiatrista tai päihteisiin liittyvää sairautta.

Monen vangin elämää raskauttaa myös psykiatristen sairauksien ja häiriöiden päällekkäisyys, esimerkiksi vakava psykiatrinen sairaus sekä päihdeongelma. Hyvin perustein voi kysyä, onko vankila pidemmän päälle oikea paikka niin vakavasti sairastaville ihmisille, vaikka he olisivat syyllistyneet rikoksiin.

Korkman korostaa, että Suomen ei pidä mennä Ruotsin taannuttavalle tielle kriminaalipolitiikassa ja nuorisorikollisuuden torjunnassa. Korkman perustelee näkemyksensä vakuuttavasti.

– Vankila on todella huono ratkaisu yleisvastauksena rikolliseen käyttäytymiseen. Todennäköisemmin vankilarangaistus lisää ja syventää sekä yksilölle että yhteiskunnalle koituvia ongelmia kuin vähentää, ratkaisee ja lieventää niitä.

– Yksittäisen ihmisen tapauksessa vankeus voi joskus olla ainoa ratkaisu. Jos henkilö on todella syvällä rikollisessa piirissä ja rikoskierteessä ja hän on yhtä aikaa sekä päihdeongelmainen että väkivaltainen, voi olla, että mikään muu nykyisessä järjestelmässämme oleva ratkaisu kuin vankeus ei pysty katkaisemaan sitä.

VIIME KESÄNÄ Korkmanin järjestämässä, Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin isännöimässä seminaarissa hänen ruotsalainen tutkijakollegansa Sigrid Nikka kuvasi selkein esimerkein, mitä Ruotsin kriminaalipolitiikan koventuminen aiheuttaa esimerkiksi vankeinhoidolle.

Ruotsissa vankien määrä vakiintui vuosikymmenien mittaan noin 5 000 ihmiseen. Viime vuosina se on kuitenkin kasvanut 8 000 vankiin.

Jos kaikki nykyiset kriminaalipoliittiset lait ja toimet pidetään voimassa ja säädetään niiden lisäksi uusina kaikki nyt hallituksen kaavailemat kiristykset, vankien kokonaismäärä kasvaa Ruotsissa Nikkan tutkimusten mukaan noin 40 000 ihmiseen vuoteen 2034 mennessä.

– Sellainen vankiluku olisi Ruotsin väkilukuun suhteutettuna sama kuin vankien määrä Venäjällä ja Turkissa. Se tietäisi miljardien eurojen lisämenoja vankeinhoitoon ja kymmenien uusien vankiloiden rakentamista Ruotsiin, Korkman sanoo.

– Sitä virhettä meidän ei missään nimessä kannata toistaa Suomessa.

KORKMAN PAINOTTAA, että Suomen ei tule luopua rationaalisesta ja humaanista kriminaalipolitiikan sekä vankeinhoidon perinteestä, jonka perusteet rakennettiin jo 1960-1970-luvuilla.

Tuolloin vankeinhoitoa ja kriminaalipolitiikkaa uudistivat aktiivisesti muun muassa Marraskuun liike ja Suomen ensimmäinen naispuolinen oikeusministeri Inkeri Anttila.

Nuorisorikollisuuden ongelmia ja lieveilmiöitä mutkistavat osaltaan Suomessa myös syyttäjä- ja oikeuslaitoksen ruuhkautuminen sekä moniin poliisilaitoksiin pesiytynyt ”kaikki tutkivat kaikkea” -eetos.

– Esimerkiksi Helsingin poliisilaitosta on syystäkin kritisoitu siitä, että se on hajottanut hyvin toimineita, muun muassa nuorisorikollisuutta ennaltaehkäisevien toiminnan ryhmiä.